Vihreiden suuntaa etsimässä – osa 2: järjestöt

Vihreät kärsi viime eduskuntavaaleissa historiansa suurimman vaalitappion. Monen muun tavoin käsittelen näissä kirjoituksissani vihreän liikkeen suuntaviivoja tulevaisuuteen.

Blogisarjan osa 1 käsitteli vihreää politiikkaa ja nyt tämä osa 2 käytännön järjestötyötä.

 

Osa 2: Vihreille tarvitaan järjestökone

Politiikka on muutakin kuin viestintää. Puolue on aina ja ennen kaikkea sosiaalinen eläin. Puolueen kyky tehdä vaaleja, tavoittaa äänestäjiä ja levittää sanomaansa on täysin riippuvainen toiminnassa mukana olevista sekä sen liepeillä roikkuvista ihmisistä. Myös Vihreiden uudistumisessa on siksi oltava kyse poliittisen viestin kirkastamisen lisäksi myös kentän ja järjestötyön vahvistaminen.

Toisin kuin Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustan kaltaisilla vanhoilla puolueilla sekä jossain määrin isoksi puolueeksi kasvaneilla Perussuomalaisille, ei Vihreillä ole yhtä vakiintunutta kenttäorganisaatiota vaalityötä muutamia suurempia kaupunkeja lukuun ottamatta. Esimerkiksi eduskuntavaaleissa moni ehdokas jää suurimmissakin vaalipiireissä kampanjassa kanssa yksin, kun muut puolueet rekrytoivat paikallisen ehdokkaan taakse koko pitäjän. Puolue – eli sosiaalinen eläin tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ihmiset haluavat kokoontua yhteen sekä tuovat verkostonsa ja osaamisensa käyttöön yhteiseksi hyväksi. Sata vuotta vanhaksi puolueeksi ei kasveta muuten kuin ajan kanssa, mutta paljon on jo sellaisia käytännön toimia, joihin voidaan vaikuttaa jo seuraavan neljän vuoden aikana.

Tekstissä käsitellään vihreää järjestötyötä neljästä näkökulmasta:

  • Vaalityö ja käytännön järjestöarki
  • Moninaisuuden hyväksyminen vihreissä
  • Puolueen yhteishenki
  • Puolueen työryhmät

Seuraavan neljän vuoden aikana paikallisjärjestöille tärkeimpiä tapahtumia ovat eurovaalit 2024 sekä kunta- ja aluevaalit 2025. Näihin palataan tekstin ensimmäisessä osassa ”vaalityö ja käytännön järjestöarki.

Ensi vaalikaudella pienevät taloudelliset resurssit korostavat vapaaehtoisten johtamisen merkitystä. Vapaaehtoisia johdetaan omalla esimerkillä, minkä lisäksi on huolehdittava jokaisen jaksamisesta. Kenenkään vapaaehtoisen taakka ei saa kasvaa liian suureksi. Tämän varmistamiseksi esimerkiksi rotaatioon olisi hyvä kannustaa pienissäkin kunnissa.

 

Vaalityö ja käytännön järjestöarki

Vihreät paikallisjärjestöt ovat koko liikkeen elämänlanka. Ne kutsuvat uudet jäsenet tervetulleeksi, liimaavat vaaligalleriat katujen varsille ja pitävät kuntapolitiikan pyörät pyörimässä. Toisaalta korona-aika on kohdellut monia järjestöjä rankasti, ja erityisesti aktiiveista on pulaa. Osana puolueen uudistustyötä onkin lähivuosina kiinnitettävä erityistä huomiota toimivan kenttäorganisaation rakentamiseen.

Seuraavan neljän vuoden aikana paikallisyhdistyksille tärkeimmät tapahtumat ovat eurovaalit sekä kunta- ja aluevaalit. Eurovaalit eivät suoraan kosketa paikallisyhdistysten arkea, mutta niiden kautta on mahdollista uudistaa vihreiden brändiä sekä kehittää paikallisyhdistysten yhteistyötä erityisesti piiritasolla. Pitkän aikavälin tavoitteeksi on asetettava Kokoomuksen tai SDP:n kaltainen organisoitu vaalityö, jossa kukaan ehdokas ei jää yksin viemään puolueen kampanjaa eteenpäin, vaan puoluekoneisto kykenee tarjoamaan riittävän tuen esimerkiksi tapahtumien järjestämiseen vähintään alueellisella tasolla. On turhauttavaa, miten ehdokkaat joutuvat esimerkiksi kuluttamaan paljon aikaa yleisesti saatavilla olevan tiedon etsimiseen (esim. ulkomainonta) tai paikallisyhdistysten kontaktointiin, mikä voitaisiin hoitaa keskitetysti. Eurovaalit tarjoavat hyvän mahdollisuuden rakenteiden kehittämiseen aktiiveja kuormittamatta, kun ehdokkaita on vähän ja kampanjoitavaa aluetta paljon. Brändin näkökulmasta eurovaalikampanja voi tarjota paikallisyhdistyksille valmiin sapluunan toreille jalkautumiseen, mistä esimerkiksi Kokoomuksen viime syksyn nakituskampanja toimii hyvänä esimerkkinä.

Vanhan sanonnan mukaan kuntavaalien tuloksen ratkaisevat kaksi asiaa: ehdokaslistan koko ja puolueen puheenjohtajan tv-esiintymiset. Eduskuntavaalien heikon tuloksen jälkeen vihreät taistelevat nyt aidosti olemassaolostaan monissa kunnissa. Tärkein pelastava tekijä on puolueen ehdokasmäärä ja siksi myös kuntavaalien ehdokashankinnan valmistelu on aloitettava jo tänään. Paikallisyhdistyksiä pitää nykyistä vahvemmin tukea lupaavien ehdokkaiden kartoittamisessa, jotta näitä henkilöitä sitten noin puolentoista vuoden päästä osataan kysyä ehdolle. Kunta- ja aluevaalien ehdokasasettelu on vihreille kohtalonkysymys.

Kuntavaalit ovat myös monilla paikallisyhdistyksille tärkein rekrytointikanava uusien aktiivien löytämiseen. Valitettavasti erityisesti pienemmillä paikkakunnilla on hyvin tyypillistä, että sellaiset henkilöt, jotka eivät saaneet poliittisia luottamustehtäviä, putoavat nopeasti pois toiminnasta. Tässäkin selkeämpi kenttäorganisaatio voisi tuoda tukea paikallisyhdistyksille. Uusille ihmisille olisi hyvä kyetä tarjoamaan ennalta suunniteltuja, projektiluontoisia tehtäviä, jotka eivät edellytä yhdistyksen hallituksen kaltaista pysyvää sitoutumista.

Tällaisia tehtäviä voisivat olla esimerkiksi alueellisena vaaliyhteyshenkilönä toimiminen ehdokkaiden ja paikallisyhdistysten välille, erilaiset kampanjapäälliköiden tehtävät tai häirintätapausten varalle koulutetut debrief-henkilöt. Valitettavasti vihreisiin kohdistuva häirintä yleistyy joka vaalissa, mutta häirintää kokevilla ehdokkailla ei ole selkeitä kanavia ahdistavien tilanteiden käsittelyyn. Erityisen surullista on, miten vaalihäirintä sukupuolittuu ja kohdistuu erityisesti naisiin ja vähemmistöihin.

Lisäksi puolueen keskusorganisaation on saatava nykyistä vahvemmin yhdistysten arkeen kiinni. Välillä tuntuu, että tapahtumien ja vaalibrändin jalkautuminen piireiltä ja puoluetoimistolta alas yhdistysiin tapahtuu liian myöhään, eikä paikallistason suunnittelulle jää aikaa. Esimerkiksi seuraavien eduskuntavaalien päivämäärä on jo kaikille meillä kalentereissa tiedossa. Vaalit eivät siis voi tulla kenellekään yllätyksenä. Läpijuoksutus on toteutettava niin, että jokaiselle yhdistykselle jää vähintään 3 kuukautta aikaa oman toimintansa suunnitteluun. Vapaaehtoistyössä reagointiajan laskeminen viikoissa on liian lyhyt aika.

 

Moninaisuuden hyväksyminen vihreissä

Vihreiden kannatuksen kasvaminen edellyttää myös puolueiden aktiivien lukumäärän ja moninaisuuden kasvattamista. Kannatuksen laskua huolestuttavampi ilmiö on se, että myös yhä useampi aktiivi kokee olonsa epämukavaksi tai jopa turvattomaksi vihreissä.

Vihreät on tutkitusti arvopohjaltaan Suomen yhtenäisin puolue. Silti jostain syystä meidän on vaikea kestää sisäisiä erimielisyyksiä. Pelkkä sen toteaminen, että ”vihreissä on oltava tilaa kaikenlaisille ihmisille”, on riittämätöntä, kun puolueen sisällä samaan aikaan oman mielipiteen sanominen ääneen tuntuu pelottavalta ja muiden reaktio hurjalta. Tämä pelko ja kokemus on todellinen. Liian usein puolueen sisäisissä keskusteluissa tavoitteeksi tuntuu muodostuvan päästä sanomaan viimeinen sana, vaikka viimeisen sanan sanova harvoin voittaa koko väittelyä. Näin ei tapahdu varsinkaan silloin, kun toinen päättää hiljentyä, ehkä kerää kimpsunsa ja mielipiteensä ja vie ne jonnekin muualle.

Toinen toisemme syyllistämisen sijaan erilaiset mielipiteet olisi syytä nähdä oppimiskokemukseksi. Kun toinen kyseenalaistaa vallitsevan konsensuksen, meidän ei pitäisi leimata häntä huonoksi ihmiseksi vaan pyrkiä ymmärtämään, miten hän on tähän johtopäätökseensä löytänyt. Erityisesti silloin, jos toisen ajattelu tuntuu täysin epäloogiselta, on oman ajattelun äärellä pysähtymisen paikka.

Samaan aikaan vihreät ovat harvinaisen hyviä vetämään mattoa alta omien puoluetovereiden alta. Viime vaalikaudella esimerkiksi nuoret naiset kohtasivat puolueessa huomattavaa kritiikkiä – nyt toiveet sitten täyttyivät, kun eduskuntaryhmään valittiin seitsemän naista vähemmän. Ainakin omasta mielestäni vihreisiin tarvitaan mieluusti enemmän, ei vähemmän nuoria naisia.

Eduskuntavaaleissa vihreät putosi monessa kehyskunnassa 5% prosentin puolueiden joukkoon. Puolueen tulevaisuutta voidaankin arvioida vertaamalla kahta viiden prosentin puoluetta – Kristillisdemokraatteja ja RKP:tä. Siinä missä RKP:n kannatus rakentuu vahvasti alueellisen toiminnan ympärille, on kristillisdemokraattien kenttäorganisaatio jäänyt muutaman näkyvän mediapersoonan vangiksi, jotka omalla työllään hallitsevat koko puolueen imagoa ja estävät uudistumisen. Onko kristillisdemokraattien tie meidän tiemme? Vihreiden vahvuuksia ovat uudistuva toimintakulttuuri ja puolueen matalat hierarkiat. Pidetään näistä kiinni.

 

Puolueen yhteishenki

Osmo Soininvaara on puhunut paljon siitä, uskaltavatko ihmiset enää työpaikan kahvipöydässä kertoa äänestävänsä vihreitä. Puolueilla onkin hyvin tärkeä sosiaalinen funktio: enemmistölle jäsenistä puolue on paitsi poliittinen vaikuttamiskanava, myös hauska harrastus ja jopa identifioitumien kohde. Siksi myös puolueen ilmapiirin parantamisessa on pohjimmiltaan kysymys yhteishengestä eli ryhmäkiinteydestä sekä jaetusta ryhmäidentiteetistä.

Ryhmäkiinteys voidaan edelleen jakaa kahteen eri kategoriaan, primääri- ja sekundääriryhmien ryhmäkiinteyteen. Primääriryhmät ovat fyysisiä, yleensä korkeintaan muutamista kymmenestä hengestä koostuvia välittömiä ryhmiä, joiden viihtyvyyteen vaikuttavat erityisesti henkilökemiat ja ryhmän toimintakulttuuri. Politiikan kontekstissa primääriryhmiä ovat esimerkiksi paikalliset jäsenyhdistykset, valtuustoryhmät tai puolueen työryhmät, jonka jäsenet tuntevat toisensa ja vaikuttavat toistensa kanssa.

Sekundääriryhmät taas ovat ei-fyysisiä, abstraktiotason ryhmiä, joihin henkilö usein kuuluu osana laajempaa organisaatiota. Sekundääriryhmiä ovat esimerkiksi piiri, valtakunnalliset liittojärjestöt, kaikki oman kotikunnan asukkaat tai koko puolue. Sekundääriryhmille tyypillistä on, että sen kaikki jäsenet eivät tunne toisiaan ja ryhmän jäsenyys on pikemminkin kiinni identifioitumisesta ja organisaation johtamisesta kuin niinkään yksilön omasta toiminnasta tai jonkun projektin toteuttamisesta.

Myös puolueen yhteishengen rakentaminen näissä kahden eri tyyppisissä ryhmissä edellyttää erilaisia keinoja. Primääriryhmissä korostuvat perinteinen ryhmäytyminen, yhteiset tapahtumat tai esimerkiksi tehtäväkohtainen tuloksellinen työskentely, kuten vaalikampanjan saaminen valmiiksi. Konkreettisia puolueen yhteishenkeä paikallisryhmissä vahvistavat keinot voivat olla esimerkiksi yhteisiä illanviettoja, uusien iltoja, vaalipiirin ehdokkaiden tapaamisia tai vaikka puolueristeilyn tai puoluekokouksen kaltaisia laajemman joukon livetapaamisia.

Sekundääriryhmien kohdalla eli siis koko puolueen tapauksessa tärkeää taas olisi vahvistaa yksilöiden omaa motiivia identifioitua ja kuulua juuri vihreään puolueeseen. Tämä voi tapahtua eri näkökulmien kautta. Mikä on puolueen selkeä tavoite ja olemassaolon tarkoitus? Mitä minä itse saavutan olemalla osa tätä suurempaa joukko? Minkä tavoitteen edestä toimimme yhdessä? Mikä on minun paikallisyhteisöni merkitys osana koko puoluetta, miten tulemme kuulluksi ja miten meidän tekemisemme vaikuttaa puolueen menestykseen?

Keskeistä on onnistua luomaan juuri onnistumisen ja merkityksellisyyden kokemuksia puolueen jäsenissä. Lisäksi puolueen isoilla tapahtumilla, kuten puoluekokouksella tai valtakunnallisilla vaalikampanjoilla, on ihmisten välisten suhteiden tiivistämisen lisäksi myös sekundääriryhmiä tiivistävä vaikutus: isot väentapaamiset rakentavat liikkeelle yhteistä tarinaa, symboliikka ja tavoitteita, jotka lisäävät yksilön halua sitoutua yhteisiin tavoitteisiin. Tässä myös vihreiden matalat hierarkiat ovat samalla sekä kirous että voimavara. Toisaalta puolueen yksittäisen uudella jäsenen on helppo vaikuttaa lyhyellä ajalla varsin syvälläkin puolueen ytimessä, mikä voi helpottaa puolueen kokemista omakseen. Samalla vihreästä liitosta puuttuvat kuitenkin sellaiset vanhoille puolueille tyypilliset rakenteet, jotka esimerkiksi Kokoomuksessa tai SDP:ssä luovat jäsenille selkeän paikan osana organisaatiota.

Toinen yhteishenkeen vaikuttava asia on vihreiden toimintakulttuurissa valitettavasti yleistyvä ”poliittinen junttaaminen”. Vihreillä on paljon yhteistyötä eri kansalaisaloitteiden ja järjestöjen kanssa, mikä näkyy myös siinä, että toimintatavat rantautuvat puolin ja toisin. Puolueen tasolla aktivisti-tyyppinen lähestymistapa, jonka tavoitteena on oman yksittäisen tavoitteen lobbaaminen koneistossa eteenpäin, ei kuitenkaan toimi, koska toisin kuin aktivistin on puolueen kyettävä jatkamaan toimintaa myös äänestyksen jälkeen. Erityisesti vihreiden kaltaisessa matalien hierarkijoiden puolueessa, jossa ei ole ryhmäkuria, on hyvin tiukoilla marginaaleilla muodostettujen puolueen kantojen merkitys kenties kyseenalainen. Toki vaalityötä ajatellen puolueella on oltava myös ohjelmatason kantoja asioihin, mutta näiden lobbaamisessa olisi suotavaa nähdä enemmän sisäistä keskustelua ja vähemmän äänten laskemista ja blokkiutuvaa äänestämistä.

(Osa lukijoista saattaa tulkita äskeisen erityisesti kannanottona puolueen kannabis-keskusteluun, jollaiseksi sitä ei ole tarkoitettu, vaan sama ilmiö on nähtävillä yleisemmälläkin tasolla esimerkiksi keskusteluissa energiapolitiikkaan, teknologiaan tai sosiaalieettisiin kysymyksiin.)

 

Puolueen työryhmätyöskentely

Puolueen työryhmätyö on arvokas voimavara, jonka kautta puolueeseen voidaan koota niin ammattitason osaamista, uusia poliittisia avauksia kuin lisää aktiivejakin. Samanaikaisesti nykyinen puolueen työryhmätyöskentelyn kokonaiskuva ja tavoitteet ovat epäselviä. Hyvä aloitus olisi saada jokaisen työryhmän puheenjohtajan yhteystiedot puolueen verkkosivulle, jotta jos joku haluaisi työryhmiin olla yhteydessä, olisi se edes teoriassa mahdollista.

Puolueen työryhmiä koskien on myös jätetty Seinäjoen 2023 puoluekokoukselle aloite, jossa olen itse yhtenä allekirjoittajana. Tahtotila puolueen työryhmien kehittämiseen on siis kaikkien yhteinen – kyse on ennen kaikkea teknisestä haasteesta. Ensimmäinen askel olisi kartoittaa puolueiden työryhmien vastuualueet, eri sektoriohjelmien päällekkäisyydet ja ryhmien väliset yhteistyörajapinnat. Hyvä idea voisi myös olla uudistaa työryhmien perustamista siten, että kun nykyisellään kaikki työryhmät perustetaan joka toinen vuosi, niin jatkossa työryhmiä aloittaisi joka vuosi aina puolet työryhmistä kerrallaan. Tämä lisäisi työryhmien perehdyttämiseen käytettävissä olevaa aikaa per työryhmä ja tehostaisi ohjelmatyötä. Selvittämisen arvoista olisi myös se, olisiko työryhmille mahdollista antaa oikeus tehdä lyhyitä kannanottoja esimerkiksi puoluehallituksen hyväksyminä. Tämä mahdollistaisi puoluetasolla nopeamman reagoinnin ajankohtaisiin politiikan kysymyksiin ja lisäisi myös työryhmätoiminnan mielekkyyttä.

 

Yhteenveto

Kuluneessa kahdessa blogikirjoituksessani olen pohtinut vihreiden heikon kannatustilanteen syytä ja tulevaisuuden käytännön kehitysehdotuksia. Ensimmäisen osan pääpointti oli, että vihreiltä puuttuu iskevä poliittinen tarina. Tässä jälkimmäisessä osassa olen keskittynyt järjestöllisiin kehityskohtiin. Ollakseen kahdenkymmen vuoden päästä suuri puolue on vihreällä oltava myös puolueorganisaation tasolla riittävän leveät hartiat.

Ennen kaikkea toivon, että olen osannut katsoa vihreiden nykytilannetta uusin silmin ja uudesta näkökulmasta. Yksittäisten asiakysymysten sijaan meidän olisi tärkeitä löytää puoluekentän taustalla vaikuttavia syvävirtauksia.

Ennen kaikkea toivon, että ajatukseni herättäisivät uutta toivoa tarttua toimeen vihreän liikkeen hyväksi. Sillä puolueen tulevaisuus ei ratkea yhdessä tai kahdessa henkilövalinnassa, vaan se on meidän kaikkien yhteinen työ. Vapaaehtoisia johdetaan esimerkillä.

Julkaistu 29.04.2023, Santeri Leinonen

Välillä yksi on parempi kuin kaksi - kannanotto liittokokoukselle


Seuraava teksti

Vihreiden suuntaa etsimässä - osa 1: politiikka


Edellinen teksti

Tekninen toteutus: Tommi Korpelainen

Valokuvat: Jussi Leinonen ja Iida Tukeva

© 2021 Santeri Leinonen