Vuonna 1983 Vihreät olivat ensimmäistä kertaa ehdolla eduskuntavaaleissa ja saivat kaksi kansanedustajaa. Nyt 40 vuotta myöhemmin kannatus on viisinkertaistunut, vihreä liike on järjestäytynyt puolueeksi ja siitä on tullut jopa uskottava hallituskumppani. Samalla vihreät kuitenkin kärsi vuonna 2023 historiansa suurimman vaalitappion ja kannatus putosi 90-luvun tasolle. Menetimme yli 130 tuhatta ääntä.
Kuten niin moni muukin, esittelen tässä kirjoituksessa oman näkemykseni vihreiden vaalitappion syystä. Ja vieläkin tärkeämpänä asiana otan kantaa siihen, mitä konkreettista nyt pitäisi puolueessa tehdä.
Nähdäkseni puolueen haasteet voidaan jakaa kahteen osaan: poliittisiin, jotka selittävät kokonaiskannatuksen romahdusta, sekä järjestöllisiin. Järjestölliset kehityskohdat eivät suoraan selitä huonoa vaalimenestystä, mutta vaikuttavat sitäkin enemmän siihen, miten tehokas puoluekone on ja kuinka mukavaa ja kivaa meillä kaikilla on puolueessa toimia. Molemmat näkökulmat saavat oman blogitekstinsä. Osa 1 käsittelee vihreää politiikkaa ja osa 2 puolueen järjestöjä.
Suurin huoleni on tällä hetkellä se, muuttuko mikään vaalien jälkeinen palaute käytännöksi. Enemmistö nyt äänen sanotuista analyyseistä on esitetty jo alue- ja kuntavaalien jälkeen, mutta ne jäivät ilmaan tyhjiksi sanoiksi. Itse asiassa kun luin pääsiäislomilla Jenni Karimäen vihreiden historiaa käsittelevän kirjan ”Protestia puolueeksi”, niin täysin samoja analyysejä puolueen viestin välittymisestä, Helsinki-keskeisyydestä ja sijainnistamme poliittisella kartalla on esitetty jo 1990-luvulta asti.
Nyt on muutoksen aika.
Osa 1: Vihreiltä puuttuu poliittinen tarina
Vihreiden kannatus on ollut laskusuunnassa vuodesta 2017 alkaen. Olemme menettäneet asemamme johtavana tulevaisuuspuolueena. Pohjimmiltaan kyse on mielikuvista ja siitä, että vihreiden linja ei resonoi tai tehdyt politiikkatoimet puhuttele.
Itseämme emme voi muuttaa, myöskään hyvin kirjoitettuja ja asiantuntijatiedon pohjalta valmisteltuja ohjelmalinjauksia ei omasta mielestäni kannata muuttaa. Silti vihreiden kuluvalla eduskuntakaudella kansalaisille näkynyt poliittinen linja on ollut kapea. Ennen vaaleja paljon puhuttu reilu muutos on unohdettu. Asumiseen, liikkumiseen, ruokaan tai vaikka päivähoitoon liittyviin ongelmiin ei ole luotu aktiivista tulevaisuusvisiota, vaan ongelmiin on reagoitu lähinnä sitä mukaan, kun niitä tuli eteen.
Kaikki edellä esitelty on kuitenkin pikemminkin oire kuin syy. Väitän, että tärkein kannatuskadon aiheuttaja on se, että vihreiltä puuttuu poliittinen tarina.
Poliittinen tarina tarkoittaa sitä kertomusta maailmasta, jota puolueet jakavat eteenpäin äänestäjilleen. Kokoomuksen poliittinen on kertomus talouskriisin pysäyttämisestä, Perussuomalaisille pienen tavallisen suomalaisen puolustamisesta ja SDP politiikka puhuu hyvinvointivaltion tarinaa. Iskevä poliittinen tarina määrittää poliittisen keskustelun agendaa, luo politiikkaan sanojen kautta kokonaan uutta kieltä sekä murskaa olemassa olevia jakolinjoja. Puolueen linjoja suurempi merkitys on sillä, kuka saa päättää, millä tavalla politiikasta puhutaan ja mihin kohtiin poliittista keskustelua muut puolueet asetetaan.
Esittelen seuraavaksi kolme suomalaisen nykypolitiikan keskeisintä jakolinjaa. Ne haastamalla voimme luoda vision vihreiden uudeksi poliittiseksi tarinaksi. Jakolinjat ovat:
- Oikeistoa vai vasemmistoa – vihreä talousnäkökulma
- Kaupunki vastaan maaseutu
- Feminismi ja kulttuurisodat
Vihreän politiikan suuri tehtävä on seuraavan 4 vuoden aikana rakentaa onnistunut tulevaisuusvisio Suomen politiikassa. Ympäristöasiat ovat tässä aivan keskeisessä roolissa, mutta niihin ei kirjoituksessa oteta enempää kantaa, koska vihreiden asema johtavana ympäristöpuolueena on kiistaton. Sen sijaan pohditaan, miten puolueen kannattajakunta voisi laajentua politiikan kieltä uudistamalla.
Jakolinja 1: oikeisto, vasemmistoa ja vihreä talousnäkökulma
Vuoden 2023 eduskuntavaaleille oli leimallista talouskeskustelun korostumisen lisäksi myös puolueiden välisten erojen korostuminen. Tämä lienee seurausta jo 2015 Sipilän hallituksen käynnistämästä kehityksestä, jossa politiikka on vähitellen palannut takaisin konsensus-Suomeen.
Kokoomus ja SDP ovat toki hyötyneet vasemmisto-oikeisto-keskustelusta. Väitän, että myös aikaisemmin jakolinjan ulkopuolisen Perussuomalaisten asemoituminen osaksi oikeistoa sekä puolueen vahva hyökkäys ”vasemmistopuolueita ja kommunismia” vastaan sementoi kertomusta vasemmisto-oikeisto-jaosta.
Vihreillä on edelleen mahdollisuus murtautua vasemmisto-oikeisto-jakolinjojen ulkopuolelle. Siinä missä perinteinen oikeisto painottaa yksilön vastuuta ja velvollisuuksia huolehtia itsestään, ja vasemmisto taas keskittyy holhoavaan, kollektiivisesti huolehtivaan valtioon, on vihreät aina ollut yksilöllisyyttä puolustava puolue, joka samalla näkee yksilöiden teoilla olevan myös ulkopuolisia seurauksia. Joel Linnainmäki sanoitti hyvin, että vihreillä on mahdollisuus olla ”rohkea markkinatalouden uudistaja, jolla on vahva sosiaalinen omatunto”.
Vihreän talousajattelun ytimessä onkin ahkera, itseään kehittävä ja sivistävä yksilö, jolla on vapaus olla oma itsensä ja joka samalla haluaa kantaa huolta myös ympäröivistä ihmisistä, ympäristöstä ja omasta yhteisöstään. Yksilön tai yhteiskunnan sijaan vihreistä voisi tulla rohkea lähiyhteisöjen ja kohtuullisuuden puolustaja.
Mikä siis on vihreän talouspolitiikan retorinen perusta? Onko se nykyajan ääri-individualismin hengessä sokeasti toistettu mantra vapaus, vapaus, vapaus – vaiko sittenkin alkuperäisen ihanteen mukaisesti vapaus, veljeys ja tasa-arvo? Koska ihminen on aidosti vapaa vain silloin, kun hän on tasavertainen muiden kanssa ja kantaa huolta yhteisestä pärjäämisestä. ”Veljeyden henki” – nykykielellä kenties yhteistyö – myös nostaa kaikkia meitä ylöspäin, koska ihmiset ovat aina yhdessä enemmän kuin mitä koskaan voimme yksin saavuttaa. Yhteisökeskeinen ajattelu korostaa, että yksilöiden menestys on aina muiden avusta riippuvasta ja että jokaisen toiminnalla on aina seuraamuksia. Pelkän vapauden nimissä ei voi olla hyväksyttävää riistää ympäristöä tai tavoitella omaa etua muiden kustannuksella.
Siksi myös vihreällä talouspolitiikalla on mahdollisuus nousta yhteiskunnalliseksi vastavoimaksi kasvavalle itsekyydelle. Kestävän elämäntavan ytimessä on ennen kaikkea tarpeellista saavuttaa arvomuutos – ja samalla löytää voimavaraksi suomalaisessa yhteiskunnassa sukupolvesta toiseen toistuva halu kantaa huolta myös omasta yhteisöstä ja lähi-ihmisistä. Ahkeruus, yrittäjyys ja talkooaate ovat kaikki perinteisiä suomalaisia ihanteita. Oman edun tavoittelun sijaan meillä on yleisinhimillinen halu auttaa muita. Myös vihreiden on tärkeää tunnistaa omassa toiminnassaan entistä paremmin eturyhmäpolitiikan riskejä – ettemme muutu varsinkaan mediassa pelkästään jonkun ihmisjoukon tai äänestäjäkunnan äänitorveksi, kuten kuluvallakin kaudella ehkä meinasi käydä.
Jakolinja 2: Kaupunki vs. maaseutu
Kaupunki vastaan maaseutu -keskustelu on alkanut saada paitsi absurdeja piirteitä, niin myös sisältää puhtaasti retorisia virheitä. Jostain syystä politiikassa ja mediassa on alettu kirjoittaa kaupungeista, kun tarkoitetaan Helsinkiä, ja maaseudusta, kun tarkoitetaan oikeasti maakuntia. Todellisuudessahan myös maakunnissa enemmistö suomalaisista asuu kaupungeissa, kuten Joensuussa, Kuopiossa, Oulussa tai Mikkelissä. Näissä vaaleissa puhuttiin myös Perussuomalaisten voitosta Keskustan hallitsemalla maaseudulla, jossa sielläkin suurin osa Perussuomalaisten kannatuksesta taisi tulla maakuntien taajamista samalla, kun aito ”syvä maaseutu” jäi edelleen Keskustalle. Itse sain ensimmäisen kerran kuulla tulevana maaseudulta, kun aloin vuonna 2019 opiskella Helsingin yliopistossa – siitäkin huolimatta, että Hyvinkää on Suomen viidenneksi tihein taajama.
Ensimmäinen askel on siis muuttaa puhetapaamme: kaupunkien ja maaseudun sijasta jokaisen vihreän olisi tärkeää puhua maakunnista ja pääkaupungista. Erityisesti helsinkiläisten on tärkeää levittää keskuudessaan ilosanomaa siitä, että myös muualla Suomessa asutaan kaupungeissa, koska erityisesti helsinkiläisten ajatukset heijastuvat nopeasti myös valtakunnan mediaan.
Ihannetilanteessa tavoitteena olisi toki luopua Suomen sisäisestä vastakkainasettelusta kokonaan, mutta tämä ei ole ainakaan 4 vuodessa saavutettava tehtävä. Siksi retoriikkaa on muutettava askel kerallaan. Virheelliset mielikuvat ovat paitsi faktojen valossa epäpäteviä, niin ne myös muuttuvat koko puoluetta kahlitsevaksi voimaksi.
Koska vihreät on Suomen johtava kaupunkipuolue, on kaupunkien asian puolustaminen siis myös erinomaista aluepolitiikkaa ja tukee maakuntien elinvoimaa koko Suomessa. Jos vihreät haluaa saavuttaa jalansijan kaikissa vaalipiireissä, tarkoittaa tämä äänestäjien voittamista erityisesti vaalipiirien suurissa keskuskaupungeissa sekä kasvukeskusten kehyskunnissa. Ensimmäinen askel tässä on puhua aidosti ihmisten arjen kannalta relevanteista asioista, eikä leimata Kajaanin, Oulun, Savonlinnan tai Hyvinkään asukkaita maalaisiksi. Oletan, että kaikkien näiden keskustojen asukkaat pitävät itseään kaupunkilaisina (tai ainakin heillä on täydet edellytykset pitää), mutta politiikka ei jostain syystä kohtele heitä sellaisina.
Tässä kohtaa palaamme osittain takaisin myös talouteen. Hieman vaalien alla ja välittömästi niiden jälkeen alettiin esittää hiljaisia ajatuksia kaupunkitaloudesta, jossa erityisesti Atte Harjanne sekä muutamat riviaktiivit ovat profiloituneet puhumaan ääneen tehokkaiden taajamien merkityksestä Suomen talouden moottoreina. Kunhan vain keskustelun sävy maaseutu-puheessa saadaan käännettyä, on johtava osaaminen kaupunkitaloudesta – sekä järkevästi luonto ja kulttuuriarvoja puolustava kaupunkisuunnittelu – vihreiden valttikortti, jolla on mahdollista löytää uusi omistajuus niin talous- kuin aluepolitiikastakin.
Jakolinja 3: Feminismi ja kulttuurisodat
Kolmas yhteiskunnalllinen jakolinja, johon vihreät näissä vaaleissa asetettiin, käsittelee niin sanottuja sosiaalieettisiä kysymyksiä. Tuttavallisemmin voitaisiin puhua myös kulttuurisodista, wokeista ja konservatiiveista, jotka ovat kovaa vauhtia rantautumassa Amerikasta Suomeen.
Silti läheskään kaikki Yhdysvalloissa esiintyvät rotuun, poliisiväkivaltaan tai sukupuoleen liittyvät ongelmat eivät ole suoraan siirrettävissä Suomeen, vaikka joukossa on toki myös meille tärkeitä asioita. Tarvitaan kriittistä silmää ja vahvaa tuntemusta suomalaisesta yhteiskunnasta. Meillä omaleimaisia piirteitä ovat esimerkiksi vahva luottamusyhteiskunta, suhteellisen yksipuolinen väestö (josta samaan aikaan yksipuolisuusharhan nimissä on häivytetty niin vanhat kuin uudemmatkin vähemmistöt) tai erilainen kielipolitiikka ja koulutusjärjestelmä.
Kuluvana keväänä myös eräs politiikan tutkija pohti Helsingin sanomissa, missä määrin feminismi onnistutaan sanoittamaan suomalaiseen yhteiskuntaan sopivaksi. Yksi tässä on varmasti englannin kielen alati kasvava asema, jonka seurauksena myös Yhdysvaltojen osuus ja siten sisäpolitiikka saavat entistä suurempaa merkitystä Suomessa. Vihreiden tasa-arvopolitiikalla onkin uskottavuusongelma kahliutua irti amerikkalaisesta feminismistä ja sanallistaa tärkeä tasa-arvotyö suurelle yleisölle uskottavasti.
Tärkeimpänä keinona tähän muutokseen näen, että vihreille on perustettava kotimaisen feminismin työryhmä. Vihreistä on tultava suomalaisen tasa-arvokeskustelun johtava moottori, joka pystyy nostamaan esille erityisesti meillä paikallisesti tärkeitä ja ihmisiä koskettavia yhdenvertaisuusongelmia. Puolueella on jo nyt hyvin paljon ainutlaatuista osaamista tasa-arvokysymyksiin, minkä lisäksi tänä keväänä ollaan hyväksymässä vihreillä kattava ja huolella laadittu tasa-arvo-ohjelma. Kotimaisen feminismin projektina ei olisikaan niinkään kehittää uusia tasa-arvolinjauksia, kuin pikemminkin luoda uutta feminististä kieltä ja tunnistaa suomalaisen yhteiskunnan sokeita pisteitä ja omaleimasuutta. Parhaimmillaan vihreät voi tavoitella ideajohtajan asemaa kotimaisten tasa-arvopiirien keskuudessa tai jopa koko pohjoismaiden feministisessä keskustelussa.
Politiikassa sanat ovat sitä, miltä ne näyttävät ja kuulostavat. Nyt on vihreiden tehtävä valloittaa feminismin (ja/tai tasa-arvon) määritelmä uudelleen.
Yhteenveto – ajatuksia puolueen brändistä
Viimeinen osa, puolueen brändi ja kieli poliittista tarinaa on kuitenkin kaikista tärkein. Se on käärekuori, jossa poliittiset tavoitteet esitellään äänestäjille. Tähän olen myös yrittänyt tässä esseessä löytää ratkaisuja esittämällä kolme tapaa, joilla Suomen poliittista keskustelua ja koko puolueen asemaa voitaisiin kääntää Vihreille edullisempaan suuntaan. Mielikuvien laiva ei käännyt hetkessä. Se edellyttää riittävän selkeästi määriteltyjä viestien tavoitteita sekä satoja puhuvia päitä. Tämä ei toki tarkoita, että hyvin suunnitellun viestin olisi pakko olla helppo tai tosiasioita yksinkertaistava. Päinvastoin, vihreiden äänestäjät kyllä arvostavat älyllistä pohdintaa.
Osmo Soininvaara tiivisti brändiongelman hyvin sanoessaan: ” Vihreiden ohjelmissa ei ole mitään vikaa. Moni vain kavahtaa itselleen vierasta retoriikkaa”. Välillä tuntuu, että ollakseen kunnollinen vihreä, on tanssittava hassuissa vaatteissa hytkyntämusiikkia Helsingissä. (Mihin olen toki itsekin saanut puolueen Helsinki-jäsenten kautta saanut tutustua ja mistä pidän hyvässä seurassa oikein paljon.)
Kritiikki tässä ei kohdistu eduskuntatyöhön, sen arjesta kenttäväki ei tiedä yhtään mitään. Mediassa vihreät ovat keskittyneet toistamaan mantraa ”heikompiosaiset eivät joudu maksamaan ja kustannus ei saa kenellekään olla kohtuuton”. Erilaisia tukia on luvattu niin pienituloisille, ammattiryhmille kuin haja-asutusalueillekin. Ja nämä ovat mielestäni hyviä asioita. Samalla ei ole kuitenkaan ääneen avattu sitä, kuka joutuu maksajan paikalle. Realismia ja vahvempaa käytännön näkökulmaa tarvitaan ihan jo siksikin, että Vihreät on muutosta ajava puolue. Tällöin myös todistustaakka muutoksen tarpeesta lankeaa vihreille. Vihreillä on myös paha tapa vastata kysymyksen ohi ja alkaa puhua luonnosta silloinkin, kun ihminen on enemmän kiinnostunut vaikkapa panssarivaunuista tai omasta sähkölaskustaan. Pelkän retoriikan rinnalle tarvitaan vahvaa käytännön osaamista ja tulevaisuusnäkökulmaa, jota puolueen ohjelmista onneksi löytyy.
Tärkeintä on, että nyt analyysien lisäksi jokaisen puolueen keskustelijan olisi esitettävä myös konkreettisia (ja mielellään huolella harkittuja) vaihtoehtoja vihreiden uudeksi retoriikaksi, joiden välillämme voimme keskustella tai tarvittaessa vaikka äänestää. Yksi asia on selvä ja se on se, että nykyinen vihreä politiikan puhe on osoittautunut riittämättömäksi. Onneksi vihreä liike on saavuttanut sen pisteen, että nyt myös liikkeen historia sekä sen varrella yhdessä kehitetyt ajatukset alkavat vähitellen kantaa.
Olen tässä kirjoituksessa kuvannut vihreiden suurinta ongelmaa, johon nähdäkseni myös kaikki lukemani poliittiset analyysit enemmän tai vähemmän tiivistyvät. Itse kutsun sitä poliittisen tarinan puutteeksi, joku toinen voisi käyttää muita sanoja. Toivottavasti kirjoitukseni myös herättäisi avointa keskustelua.
Seuraavassa blogissani käsittelen enemmän puolueorganisaation rakenteellisia kehityskohtia sekä sitä, miten vihreästä liikkeestä olisi mahdollista rakentaa aito järjestökone.