Itsenäisyyspäivän juhlapuhe sankarihaudoilla

Maanviljelijä, isoisäni isoisä on kirjoittanut seuraavan tekstin sotaan lähtevälle pojalleen Maanviljelysoppi-nimisen kirjan kansilehdelle:

”Sitten kun kuuluu se signaalin soitto niin rajalta on rikottu rauha.
Hei! Silloin me pojat hurrataan, kun tykkien jyskettä pauhaa.
Lähdeppäs pappa nyt viimeisen kerran varsaasi valjastamaan.
Kostisi viedään nyt rintamalle kolmella veturilla.
Kostisi viedään nyt sotaväkeen päätänsä paljastamaan?”

 

Hyvät kuulijat,

alun perin tätä puhetta piti tulla pitämään ystäväni Anton Hietsilta, joka valitettavasti sairastui. Tuhansien muiden nuorten suomalaisten tavoin myös Anton suorittaa tällä hetkellä varusmiespalvelusta. Olin itse varusmiehenä vuosin 2020—2021. Korona-ajan varusmiespalvelus antoi rajoitusten keskellä aikaa myös pohdinnalle ja omien ajatusten kohtaamiselle.

Muistan edelleen erään harmaan iltapäivän, kun seison palvelukseni aikana ruokajonossa varuskunnan muonituskeskuksen edessä. Katselin hiljaisuudessa omia palvelustovereitani ja omaa miehistöäni. Varuskuntaravintolan seinää koristivat kuvat sotilasruokailuista eri vuosikymmeniltä. Yhdestä mustavalkoisesta kuvasta minua katsoi silmiin ikäiseni, noin kaksikymmentä vuotias nuori mies karvalakki päässään ja pakki kädessä. Hän oli kokoontunut ruokahetkeen korsun eteen yhdessä muiden tovereidensa kanssa.

En tiedä kuka tuo mies oli, mistä hän oli kotoisin tai mikä oli hänen lopullinen kohtalonsa taistelukentillä. Tuona ohikiitävänä hetkenä sain kuitenkin välähdyksenä kokea, mitä asevellihengestä puhuttaessa tarkoitetaan. Kun katsoin linjastoon jonottavia palvelustovereitani, saatoin kuvitella kenet tahansa heistä tuon nuoren rintamasotilaan paikalle ruokajonoon tiettömän taipaleen taakse. Ja ikinä kovassa paikassa toimisin juuri näiden nuorten miesten ja naisten kanssa – näiden rakkaiden ihmisten kanssa, joita tänäkin päivänä voin kutsua jopa ystävikseni. Tämä ohikiitävä hetki palaa edelleen aika ajoin mieleeni, kun vierailen esimerkiksi sankarihautojen rivistöjen äärellä.

Vuosikymmenten saatossa varusmiespalvelus ja maanpuolustus ovat muuttuneet paljon, mutta perustehtävä on edelleen sama. Itsenäisen isänmaan turvallisuuden ja vapauden takaaminen. Meillä on Suomessa ainutlaatuinen perustuslaillinen yhteiskuntajärjestys, joka turvaa jokaiselle kansalaiselle elinkeinon-, mielipiteen ja uskonnonvapauden. Saamme vapaasti kokoontua yhteen, järjestäytyä ja ottaa julkisesti kantaa. Saamme olla eri mieltä ja puida asioita välilä kovinkin sanankääntein, mutta teemme sen aina demokratian periaatteisiin sitoutuen. Suomalainen yksimielisyys tarkoittaakin minulle ennen kaikkea sitä, että jokaisen äänestystuloksen jälkeen on aina kyettävä juomaan naapurin kanssa kahvit.

Veteraanisukupolven arvoja olivat rohkeus, sisu, luotettavuus ja turvallisuus. Mahtuipa nuorten elämään sota-aikana jopa leikkisää positiivisuuttakin. Nykyisin Suomen Puolustusvoimien arvoja taas ovat isänmallisuus, luotettavuus, vastuullisuus ja yhteistyö. Erityistä huomiota Puolustusvoimat kiinnittävät nykyisin siihen, että jokaisella on mahdollisuus suorittaa varusmiespalvelus turvallisesti ilman pelkoa häirinnästä, syrjinnästä tai kiusaamisesta.

Suomen armeijassa ovat aina ratkaiseet teot, eivät tausta. Meillä upseerit ja sotamies voivat kokoontua saman soppalautasen äärelle tai yhteiseen tupakkakatokseen. Sota-aikana rintamalle joutuivat tasavertaisesti niin työläiset kuin tehtaanjohtajat ja yliopistojen väki. Suomea puolustivat rakkaudesta isänmaahan myös eri vähemmistöryhmien edustajat. Talvi- ja jatkosodissa palveli esimerkiksi tataareja, juutalaisia ja romaneja. Palkittiinpa Mannerheim-ristillä ritareiksi jopa kaksi Suomen armeijassa toiminutta Neuvostoliiton kansalaista.

Vuonna 1944 presidentti Mannerheim vietti ensimmäisen jatkosodan jälkeisen itsenäisyyspäivän juuri Helsingin juutalaisessa synagogassa. Vaikka tuolloin ei vielä ollut laajemmin tietoa holokaustin kauheuksista, haluan silti ajatella, ettei vierailu ollut sattumaa vaan osoitus suomalaisesta asevelihengestä.

Kun keskuudessamme oleva sotaan osallistunut sukupolvi käy harvemmaksi, muuttuu veteraanien perinnön eteen tehtävä työ sitäkin tärkeämmäksi. Katsoessani rintamaveteraanien haastatteluja nousee puheeseen usein veteraanien arvojen lisäksi yksi toinenkin sana: rauha – harras toive siitä, ettei Suomen nuoriso enää koskaan joutuisi kokemaan sotaa. Ettei väkivallan uhka enää koskettaisi Suomea. Tällainen toive ei ole osoitus rohkeuden puutteestaa, vaan päinvastoin – sen kautta voimme ymmärtää, miten valtava uhraus yksilölle sotaan joutuminen todellisuudessa on.

Veteraanin iltahuuto kuvaa vastuun siirtymistä meille tulevalle sukupolvelle:

”Taattoa muista sä silloin, askel jo uupunut on. Lapset ja lastemme lapset, teidän nyt vuoronne on.”

Juuri sanoihin vapaus ja rauha voimme tiivistää sota-ajan sukupolven elämäntyön. Heidän rohkeutensa ja periksiantamattomuutensa johdosta saamme tänään nostaa sinivalkoisen lipun Suomen 105. itsenäisyyspäivän kunniaksi. Rauhan suojeleminen onkin meistä jokaisen velvollisuus paitsi veteraaneja niin myös sitä nykyisten varusmiesten sukupolvea kohtaan, joka on nyt omalla vuorollaan ottanut paikansa isänmaan suojelemiseksi.

Pian meistä kukin tahoillaan suuntaa takaisin juhlan viettoon ja kiireiseen arkeen. Juuri silloin on arvokasta muistaa pysähtyä tähän yhteiseen hetkeen. Katsoa sitä, mistä me olemme tulleet, ja erityisesti kunnioittaa heitä, jotka kantoivat korkeimman hinnan vapaan tulevaisuuden puolesta.

Toivotan meille kaikille arvokasta itsenäisyyspäivää

 

Hyvinkään puolimatkan Hautasmaalla

Juhlapuhe muistojuhlaan sankarihaudoilla

6.12.2022 klo 12.00

Julkaistu 06.12.2022, Santeri Leinonen

Vihreiden suuntaa etsimässä - osa 1: politiikka


Seuraava teksti

Kirkkolaiva vuotaa – kuka pelastaa?


Edellinen teksti

Tekninen toteutus: Tommi Korpelainen

Valokuvat: Jussi Leinonen ja Iida Tukeva

© 2021 Santeri Leinonen