Kirkkolaiva vuotaa – kuka pelastaa?

Seurakuntavaalit ovat jälleen täällä. Vaalien alla on hyvä käydä keskustelua oman seurakunnan talouden näkymistä, kiinteistöistä, toiminnasta ja arvopohjasta.

Suomen Evankelis-luterilainen kirkko on hälyttävien ongelmien edessä. Kirkon jäsenmäärä pienenee ja sitoutuminen kirkon yhteisöön heikkenee. Seuraavien vuosikymmenien aikana ei ratkaista enää ainoastaan yksittäisen päiväkerhon paikkaa – tässä on kyse koko kirkkoinstituution olemassaolosta. Valitettavasti ehdokkaat eivät tästä keskustele tai edes tiedosta. Minnepä kirkko katoaisi?

Väitän, että evankelis-luterilaista kirkkoa haastavat kolme keskeistä ilmiötä:

1) uskonnollisen sosialisaation katkeaminen,

2) rikkinäinen palveluajatus sekä

3) sisäisen yhteyden hajoaminen.

 

Esitän tässä kirjoituksessani myös nopeita ajatuksia, mitä näille voitaisiin tavallisissa seurakunnissa tai kirkon keskushallinnossa tehdä. Jokainen kappale päättyy muutamiin konkreettisiin toimenpideajatuksiin. Teksti ei ole tieteellinen ja osassa kohtaa hieman oiotaan yksityiskohtia, mutta kehityslinjat tulevat selviksi.

Kanssani saa olla eri mieltä – mutta jos näistä ilmiöistä ei vaaleissa edes keskustella, on tulevien vuosikymmenten näkymä surullinen.

 

1. Uskonnollisen sosialisaation katkeaminen

Ihminen omaksuu uusia arvoja, tapoja ja kulttuureja arjen vuorovaikutustilanteiden kautta. Tätä kutsutaan sosialisaatioksi. Merkittävimpiä sosialisaation kanavia ovat läheisten muodostama perhe sekä omanikäisten muodostama vertaisryhmä. Perheessä ja vertaisryhmässä tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta ihminen omaksuu oman maailmankuvan ja toimintatapansa. Heille välittyvät rutiinit, taidot ja arvot.

Myös uskonto välittyy eteenpäin seuraaville sukupolville sosialisaation kautta. Tämä on myös tunnistettu: esimerkiksi äitien matalasta uskonnollisuudesta on kannettu paljon huolta. Uskonnon sosialisaatiossa on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut kaksi merkittävää muutosta: ensinnäkin uskonto on perhepiirissä ajautunut yksityisasiaksi. Lapset eivät enää tunne vanhempiensa uskonnollisia käsityksiä. Samaan aikaan yhteiskunnan sekularisaatio on poistanut uskonnon välittymisen vertaisryhmässä. Esimerkiksi peruskoulu ei enää kasvata kristillisen yhteisön jäseneksi samalla tavalla kuin vielä 30 vuotta sitten. (Laajemmin katsottuna tämä on varmasti hyvä asia ja tukee katsomuksellisten vähemmistöjen asemaa.) Kristinuskon vahva asema kouluissa ja yhteiskunnassa on lähinnä hidastanut maallistumisvauhtia, mutta ei poistanut sen juurisyitä.

Nähdäkseni henkilö voi sosiaalistua kirkon jäseneksi vähintään kahdella tavalla. Näistä ensimmäinen on hengellinen sosialisaatio: henkilö omaksuu esimerkiksi kristillisen Jumala-kuvan tai muita uskonnollisia käsityksiä. Jälkimmäinen taas on kulttuurinen sosialisaatio: henkilö omaksuu luterilaisen tavan toimia yhteisössä. Tähän kuuluvat esimerkiksi musiikki, kielikuvat, kristilliset häät ja hautajaiset.

Kaksi sosialisaation tapaa eivät ole toisistaan riippuvaisia: henkilö voi omaksua kristillisen kulttuurin ilman vahvoja uskonnollisia käsityksiä (esim. tapakristillisyys). Toisaalta Suomessa on paljon kristittyjä, joilla ei ole luterilaista tapakulttuuria (ortodoksit, helluntailaiset). Todellisuudessa tietysti kukaan yksilö ei ole muotista valettu, vaan meissä vaikuttavat erilaiset elämän varrella kohdatut kulttuurit ja filosofiat.

Väitän silti, että säilyäkseen pitkässä juoksussa kulttuurin sosiaalistuminen edellyttää myös uskonnollista maailmankuvaa. Jo nyt nähdään, että 20-30 vuotiaat nuoret eivät enää halua kuulua kirkkoon edes kummiuden tai kirkkohäiden takia. Näistä tekijöistä on tullut heille irrelevantteja. Samalla se, että kirkkohäät tai kaste pidettäisiin ”vanhempien painostuksen takia” muuttuu harvinaisemmaksi, koska tapakristillinen henkilö yhdistää rituaaleihin todennäköisesti lähinnä tunnearvoa. (Tämäkin ulkopuolisen painostuksen väheneminen on yksilönvapauden näkökulmasta erittäin hyvä asia).

Myöskään ”kirkko tekee hyvää” ei ole nuorille enää riittävä syy maksaa kirkollisveroa. 90-luvun lamassa syntynyt kokemus kirkon diakonian tärkeydestä ei enää kanna nuoriin, joilta puuttuvat omaehtoiset kokemukset lamasta. Samalla yhteiskunnan tarjoamat ei-kristilliset vaihtoehdot hyväntekemiseen, elämän tärkeisiin juhliin ja arkeen poistavat tarpeen sosialisoitua osaksi kulttuuriyhteisöä, jonka sanomaa ei koeta itselle tärkeäksi.

Miksi asialla on väliä? Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on kuluvalla vuosikymmenellä viimeinen mahdollisuus yrittää kääntää sosialisaatiokehitystä. Lähes kaikki suomalaiset ovat käyneet rippikoulun ja heillekin, jotka ovat kokonaan kirkon ulkopuolella, on kristillinen kieli enemmän tai vähemmän tuttua kirkon vahvan yhteiskunnallisen roolin takia. Etenkin suurissa kaupungeissa kasvaa kuitenkin alati suuremmaksi joukko, jolla ei ole enää mitään sidettä kristillisiin perinteisiin. Tällaisten ihmisten palauttaminen kirkon yhteyteen sosialisaation kautta on hyvin vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Kirkon puhumaa kieltä ei ymmärretä. Uskontojen myös sanotaan tarjoavan vastauksia ”elämän suurin kysymyksiin” – olisi syytä muistaa, että Suomessa on paljon ihmisiä, joille näillä kysymyksillä ei ole merkitystä.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulee tunnistaa sosialisaation puute merkittävänä jatkuvuusongelmana ja laatia suunnitelma yhteiskunnallisen keskusteluilmapiirin muuttamiseksi. Osittain tämä on jo tunnistettu, mistä hyvänä esimerkkinä toimii mm. kasvatuksen uusi Polku-malli.

Ajatuksia tavallisen seurakunnan keinoihin:

  • Pidetään huolta, että jokainen seurakuntalainen tuntee itse vähintään yhden seurakunnan työntekijän ja laaditaan tähän suunnitelma.
  • Tehdään seurakunnasta aktiivinen paikallinen keskustelija esim. kirkkoherran kasvoilla, joka kommentoi ajankohtaisia arkisia tilanteita kristinuskoa piilottamatta. Haagan seurakunnan viestintä on tästä hyvä esimerkki.
  • Tunnistetaan omalla paikkakunnalla vaikuttavat ainutlaatuiset evankelis-luterilaisen kirkon perinteet ja tuetaan näiden jatkumista

Ajatuksia kokonaiskirkon tasolle:

  • Kootaan yhteen tutkimustietoa uskonnollisesta sosialisaatiosta ja jalkautetaan sitä paremmin seurakuntiin. Eri ikä- ja sosiaaliryhmissä tilanne on hyvin erilainen.
  • Laaditaan kokonaisvaltainen strategia uskonnollista sosiaalisaatiota varten
  • Toteutetaan valtakunnallisia mediakampanjoita, jotka pyrkivät haastamaan yhteiskunnassa vallitsevia virheellisiä käsityksiä kristinuskosta. Kytketään nämä sosialisaatiostrategiaan. Tavoitteena on muuttaa yhteiskunnassa vallitsevia asenteita ja siten helpottaa yksilön identifioitumista kristinuskoon. Esimerkkejä haastettavista väitteistä:
    • Uskolle Jumalaan ei ole perusteita
    • Kirkon opetusta ei voi tieteellisesti todistaa
    • Suomessa ei ole uskonnollisia ihmisiä
  • Sosiaalisen median viestintä ja sisälähetystyö on toteutettava selkeämmin koko kirkon tasolla. Tavalliselle suomalaiselle kirkko näkyy yhtenä toimijana. Samalla on annettava vapaaehtoisille mahdollisuus kanavoida oma aktiivisuutensa rakentavaksi toiminnaksi perheissä ja vertaisryhmissä.
    • Paikallisseurakuntien viestinnällä on oma paikkansa mm. yhteisön tukemisessa ja tapahtumista tiedottamisessa

 

2. Rikkinäinen palveluajatus

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on rikkinäinen palveluajatus. Seurakunnat pyrkivät ”tarjoamaan tilaisuuksia”, joihin seurakuntalaiset osallistuvat. Kuinka monelle seurakuntien nykyiselle tilaisuudelle on aidosti kysyntää? Esimerkiksi jumalanpalvelukset ovat edelleen seurakuntien pääasiallinen työmuoto, vaikka niissä eivät halua käydä säännöllisesti edes kirkon työntekijät.

Kirkollista keskustelua hämärtää paljon se, että sanalla ”seurakunta” on vähintään kaksi merkitystä: teologinen termi, joka viittaa kristittyjen yhteisöön, ja juridinen oikeushenkilö, joka tuottaa kirkollisia palveluita. Näille kahdelle toimijalle tulisi kehittää kaksi erillistä termiä sen korostamiseksi, että ”seurakunnan” tehtävänä on ennen kaikkea mahdollistaa seurakuntalaisten toimintaa ja vasta heidän tarpeisiinsa.

On syytä huomata, että rikkinäinen palveluajatus ei ole seurakunnan työntekijöiden kritiikki. Kirkon työntekijät tekevät koko sydämellään ja vahvalla osalla juuri sitä työtä, mitä heiltä pyydetäänkin. Onkin tärkeää kokonaiskirkon tasolla miettiä uudelleen sitä, mihin kirkon resursseja kohdistetaan. Tämä ei tarkoita resurssien vähentämistä tai irtisanomisia. Tulevaisuudessa puuttellinen palveluajatus kuitenkin johtaa myös resurssien vähenemiseen, jos palveluorganisaatio-seurakunnat eivät onnistu tavoittamaan jäsenistönsä suurta enemmistöä.

Ajatuksia seurakuntien tasolle:

  • Keskitytään seurakuntien palveluissa entistä enemmän kristillisen tapakulttuurin tukemiseen. Tällaiselle toiminnalle on suurempi kysyntä (esim. kauneimmat joululaulut), ja se ylläpitää halua säilyä kirkon jäsenenä
    • Kristillinen tapakulttuuri toimii tienä kirkon hengelliseen toimintaan ja opetukseen.
  • Vahvistetaan seurakuntalaisten keskinäistä tutustumista ja yhteisöllisyyttä. Yhteisöt synnyttävät myös toimintaa ja elinvoimaa.
  • Mitä sellainen ihminen saa seurakunnan toiminnalta, jolla ei ole omaa perhettä, joka ei tarvitse diakonian palveluita ja joka ei halua käydä sunnuntain jumalanpalveluksessa?

Ajatuksia kokonaiskirkon tasolle:

  • Luodaan uudet erilliset termit sanan ”seurakunta” merkityksille: teologinen yhteisö vs. palveluja tuottava oikeushenkilö
  • Paikkakunnalta toiselle muuttavat nuoret putoavat kirkon toiminnassa tyhjiöön. Kuitenkin esimerkiksi Helsingin yliopistossa opiskelevien määrä on suurempi kuin enemmistön suomalaisten seurakuntien jäsenmäärä. Tarjotaan opiskelijatyölle paremmat resurssit ja tuki.
    • Nuorten aikuisten tavoittaminen on evankelis-luterilaisen kirkon jatkuvuuden edellytys ja näkyy suoraan mm. kasteiden ja vihkimisten määrässä.

 

3. Sisäisen yhteyden hajoaminen

Kirkossa vallitsee tällä hetkellä useita syviä erimielisyyksiä, jotka tiivistyvät mediassa muutaman näkymään kiistakysymykseen (naisten pappeus, samaa sukupuolta olevien avioliitot ja poliittiset kysymykset). Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin syvempi vastakkainasettelu, johon liittyvät ristiriitaiset käsitykset Raamatun asemasta, pelastuksesta, synnistä ja Jumalasta.

Liberaalista näkökulmasta voidaan sanoa, että esimerkiksi homojen avioliiton hyväksyminen ei poista homoihin liittyviä syrjiviä asenteita. (Tietysti aina voimme kuplautua, jolloin meidän ei tarvitse kohdata erimielisiä ihmisiä). Konservatiivien katsantokannasta taas äänestystulos ei voi toimia opin peruskivenä. Ilman näiden perustavanlaatuisten erimielisyyksien ratkaisemista myös pinnallisten kysymysten tarjoama lohtu jää kirkon kannalta tyhjäksi, vaikka ne yksilöiden elämässä ovat valtavan merkityksellisiä kysymyksiä.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on käynnistettävä sovintoprosessi, joka antaa ihmisille tilaisuuden tulla kuulluksi ja kohdata toisiaan. Viholliskuvien maalaaminen, maailmanlopun tuska tai loukkaavat stereotypiat eivät kuulu yhteiseen kirkkoon. Tuleehan meidän olla valmiita rakastamaan erityisesti vihamiehiämme. Opilliset erimielisyydet tulee ratkaista teologisen keskustelun kautta, niitä ei järjenkään mukaan voi olla mahdollista määrittää poliittisella äänestyksellä. Jokaisen keskustelijan on oltava valmis kohtaamaan oma erehtyväisyyteensä ja virheellisyytensä.

Vaikka mediassa näkyvät aktiiviset kristityt kuuluvat eri puolueisiin ja liikkeisiin, on heistä jokaisella maailmankuvassaan tiettyjä yhdistäviä tekijöitä. Juuri näitä piirteitä (esim. armo, ihmisen rikkinäisyys, yhteisöllisyys individualismin vastinparina) kirkonkin tulisi tuoda esiin ”kristinuskon äänenä” yhteiskunnassa.

On äärimmäisen kaunista ja arvokasta, että Suomessa on edes yksi yhteisö, joka on pystynyt yhdistämään enemmistön väestöstä puoluekannasta, kotipaikasta tai ikäryhmästä riippumatta. Kirkon repeäminen olisi valtava tragedia ja lisäksi veisi pohjan evankelis-luterilaisen kirkon kyvyltä toimia näkyvänä yhteiskunnallisena keskustelijana. Vanha viisaus sanoo: ”Niin kauan kuin kirkossa luetaan isä meidän ja uskontunnus, minut saa sieltä pois korkeiltaan kantamalla”. Tätä ajattelutapaa ja halua sitoutua yhdessä kirkossa pysymiseen toivoisin myös kaikkien riitojen osapuolille. Jos Kristus on yksi, niin kyllä jokainen uusi jakolinja välillämme on myös uusi osoita ihmisten erehtyväisyydestä.

Ajatuksia seurakuntien tasolle:

  • Kohdataan toisemme ihmisinä ja keskitytään ennen kaikkea omiin vihreisiimme.
  • Vahvistetaan seurakunnan eri ryhmittymien välistä keskustelua ja avoimuutta päätöksenteon valmistelussa.
  • Vaikka päätöksissä tulisi erimielisyyttä, on jokaisen äänestyksen jälkeen aina voitava juoda vastapuolen kanssa kahvit.
  • Torjutaan hengellistä väkivaltaa, jota ristiriitatilanteissakin usein tapahtuu.

Ajatuksia kokonaiskirkon tasolle:

  • Ratkaistaan kirkkoa repivät poliittiset kysymykset teologian, ei äänestysten kautta.
  • Suunnitellaan sovintoprosessi, jonka tavoitteena on tarjota ihmisille mahdollisuus tulla kuulluksi.
  • Sanoitetaan yhdessä ääneen halumme ja tavoitteemme pysyä yhteisen kirkon jäseninä ja rakentajina. Vaalitaan lähimmäisenrakkauden periaatteita.

 

Julkaistu 20.11.2022, Santeri Leinonen

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe sankarihaudoilla


Seuraava teksti

Jag kandiderar i riksdagsvalet!


Edellinen teksti

Tekninen toteutus: Tommi Korpelainen

Valokuvat: Jussi Leinonen ja Iida Tukeva

© 2021 Santeri Leinonen